Matkakuumetta

Tiedättekö sen tunteen, kun haluasi lähteä jollekin matkalle. Kuumottaa aivan vietävästi ja innostuksen siivittämänä tulee selattua kaikki mahdolliset matkaesitteet läpi, haaveillen lämpimästä sinisestä merstä, kuumista valkoisista hiekkarannoista ja vielä kuumemmista, vähäpukeisista nuorukaisista.

Matkakuumetta, niin sanotaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun olet lähdössä matkalle, liput on jo varattu ja juuri paria päivää ennen iskee flunssa kaikkine kuumeineen ja tukkoisine oloineen. Kenties matkakuumetta sekin. Kuumottaa aivan vietävästi ja seuraavassa hetkessä tunnet olevasi Pohjoisnavalla, alasti, kylmän viiman ja lumen armoilla. Nenäsi on täynnä trooppisen sademetsän kosteutta ja tuntuu kuin Saharan autiomaan hiekka olisi jäänyt pysyvästi silmiisi kaihertamaan.

Matkakuumetta,

hymähdän ja keitän lisää teetä.

Hyvän päivän teko-ohje.

Herää aamulla vesisateen ropinaan ja ukkosen jyrinään. Älä kiroa ensimmäiseksi, että olis sittenkin pitänyt käydä edellisenä päivänä metsässä, kun oli sentään hyvä sää. Tai kiroa vain, mutta rauhota mielesi ja jatka vielä hetkinen unia. Heräile rauhassa ja nouse ylös silloin, kun hyvätä tuntuu. Keitä kahvia ja mene parvekkeelle aamukahville. Hymyile, kun havaitset vesisateen loppuneen. Nautiskele kahvista sateenraikkaassa ulkoilmassa. Käy suihkussa ja pue yllesi metsässä käyskentelyyn sopivia vaatteita. Pakkaa laukkuun kannellinen rasia ja muutama pieni muovipussi. Soita ystävällesi, joka ei ole tehty sokerista ja pyydä häntä mukaan metsään.

Hyppää pyörän selkään ja aja ystäväsi kanssa sopimaasi paikkaan. Kastu matkalla lähes läpimäräksi sadekuuron yllättäessä ja nautiskele Suomen kesästä. Kun ystäväsi saapuu, ajakaa yhdessä kaupungin laitamille, juuri sinne, missä ajattelette olevan hyviä sieni- ja marjapaikkoja. Jättäkää pyörät tien laitaan ja lähtekää avoimin mielin tallustelemaan pitkin kinttupolkuja, joita risteilee puiden välissä. Huomaa, että sadekin on lakannut juuri sopivasti ja aurinko kurkistelee pilvien takaa.

Juttele ystäväsi kanssa, vaihda kuulumisia. Tarkkaile maastoa ja etsi katseellasi sieniä ja mustikoita. Poikkea poluita, hyppää mättäälle ja sen yli. Varo sitä luikasta kiveä, vielä liukkaampaa märkää sammalta siinä kiven päällä. Astele varmoin askelin ja haistele metsän tuoksuja. Huomaa eroja tuoksuissa, metsä voi tuoksua metsältä tai sienimetsältä. Kun haistat sienimetsän tuoksun keskitä huomiosi maastoon. Katsele ja tutkaile. Löydä kanttarelli. Löydä kanttarelleja! Astele varovasti, niin, ettet tallaa vahingossa niitä ujoimpia kultaisen keltaisia metsän herkkuja, jotka piilottelevat sammalten ja heinien suojissa. Huomaa myös se tatti, toinenkin.

Löydä metsäaukiollinen mustikanvarpuja, jotka notkuvat sinisenään mustikoista. Keräile mustikoita ja väistele hyttysiä. Siis yritä väistellä. Kun rasia on miltei täynnä jatka matkaasi syöden matkalla mustikoita suoraan varvuista. Suunnista auringon mukaan ja yritä hahmottaa minne suuntaan pyörät jäivät. Löydä polkuja, löydä pururata. Löydä pururadan varrelta metsämansikoita. Löydä metsämansikoiden vierestä lisää kanttarelleja. Naura ihmeellisille sattumille ja ihmettele ystäväsi kanssa elämää. Ihmettele sitä, kuinka se osaakaan yllättää!

Pyöräile kaupan kautta kotiin ja paista tatit voissa. Lisää hieman suolaa ja mutustele herkkupalat kanttarellikeiton muhiessa hiljakseen levyllä. Nauti metsän antimista täysin rinnoin. Kanttarellikeitto on taivaallisen hyvää. Jälkiruokana mutustele marjoja rahkan kera, yksinkertaista, mutta erittäin hyvää. Kun olet syönyt mahasi täyteen kellahda sohvalle pitkäksesi ja ota pienet ruokaperräiset, olet ne ansainnut! Hyvää päivänjatkoa!

Tarina unohdettuna olemisesta

En tosiaankaan tiedä, olinko puhunut hänelle, nähnyt häntä tai ylipäätänsä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota hänen olemassaoloonsa aiemmin. Siinä hän kuitenkin istui vieressäni ja jutteli kuin vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut jo vuosikausia. Nainen siemaili, lähinnä vain tavan tai seuran vuoksi, alppelsiinilimonaadia. Aivan kuin limonaadi olisi ollut kultainen avain, jolla hän avasi portin välistämme, mahdollisti kanssakäymisen ja varmisti huomatuksi tulemisen. Alkoholi on pahasta. Niin hän taisi sanoa ohimennen, huomaamatta ja hörppäsi hieman enemmän lasistaan.

Nainen oli kuusissakymmenissä. Päässää hänellä oli pyöreäsankaiset aurinkolasit, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten ja ulkona oli säkkipimeää. Hänen kiharat, hieman punertavat hiuksensa tunkeilivat tummanvioletin baskerin alta holtittomasti. Päällään hänellä oli tumma takki, joka sulautui illan pimeyteen. Näytti aivan kuin tummenevat varjot olisivat varkain vetäneet naista puoleensa.

Nainen puhui minulle tai lähinnä itselleen. Kuuntelin, mutta en kyennyt muistamaan mitään, mitä hän oli juuri sanonut. Hänen sanansa vain häilyivät hetkisen ilmassa ja katosivat ennen kuin ehdin saada niistä kiinni. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta silti hänen sanansa, tarinansa leijuivat unohdettujen arkistoihin.

"Mikä sinun nimesi olikaan?" rohkenin viimein kysyä, kun havaitsin naisen hiljentyneen hetkiseksi.

"Aini", hän vastasi hiljaa, kuin anteeksipyydellen.

"Ainiin!"

"Niinpä niin..." hän mutisi itsekseen ja katosi varjojen syleilyyn niin kuin unohdetut tapaavat tehdä.

Puistotie

Puistotien alku löytyy sattumalta. Niin sattumalta, että uskon sen olevan enemmänkin tarkoitus, käsky, johdatus kulkea kohti elämän tarjoamia seikkailuja. Kylmät, karut, aikojen saatossa rapistuneet betoniportaat johtavat alas luonnon vehreyden keskelle. Portaiden alapäässä, aivan polun laidassa, näen nuoren miehen risti-istunnassa, meditoimassa. Aivan kuin hän olisi kertomassa meille, että nyt on tarkoitus hidastaa tahtia, nautiskella, antaa elämän, polun, johdattaa suurten nautintojen luo.

Suurten lehtipuiden varjostama polku tuntuu mukavan viileältä auringossa kävelemisen jälkeen. Tarkkailen innoissani valon ja varjojen leikkiä, puiden lehtien vihreyttä, vaaleaa ja tummaa. Lehtien tanssia, iloittelua hennon tuulenvireen tahdittamana. Puiden rungot nousevat tummina, kaartuvina, kohti taivasta, luoden silhuetteja lehvästön välistä sinnikkäästi pilkottavaa valoa vasten.

Pidän niistä.

Valosta, auringosta, lämmöstä. Varjoista, niiden viileydestä, raikkaudesta, kosteudesta. Vihreistä lehdistä, etenkin niistä vaaleimmista, kirkkaimmista. Puiden tummista, lähes mustista rungoista. 

Pidän niitä kauniina.

Otan kuvan ja näytän sen hänelle. "Nuo puut tanssivat" hän sanoo.

Puiston laidassa, puiden varjossa istuu kaksi nuorta, tyttö ja poika. Tytöllä on vaalensiniset hiukset ja lävistyksiä. En muista katsoa,  miltä poika näyttää. Tytön hiuksien kirkkaus, lähes röyhkeä räikeys vangitsee kiinnostukseni täydellisesti. Tyttö on kaunis, erilainen. Näyttävä ja kaunis.

Nuoret puhuvat keskenänsä, katsovat meitä. Minua ja häntä. Katsomme takaisin, jatkamme matkaa käsi kädessä, yhdessä. Auringonvalossa kylpevää, massiivista nuottiavainta ei voi olla huomaamatta. Istumme läheiselle puisonpenkille. Auringon säteet lämmittävät mukavasti selkää, hartioita.

Avonaisesta ikkunasta kantautuu elävää musiikkia, huokaamme hiljaa. Huokaamme nautinnosta. Kuuntelen musiikkia silmät kiinni. Soittimien leikkiä, soittajien taidokkuutta. Tuulta puiden lehdissä, oksistossa. Lasten leikkiä, naurua. Kaukaista, vaimeaa liikenteen ääntä. Koirien haukahduksia, lintujen viserrystä, hiekkatien narinaa kenkien alla, vaimeaa puheensorinaa. Kuuntelen hänen hengistystään. Ja omaani.

Hän puristaa hellästi kättäni. Hymyilen. Hänkin hymyilee.

Kävelemme muurin luo. Ehkä siihen on ikuistettu se sävelmä, elämän suloisimmat soinnut, joiden osasia mekin täällä olemme. Ikkunasta kantautuva elävä musiikki lakkaa. Minun sieluni soi yhä.

Kysymyksiä ystävyydestä

Mitä ystävyys on?

Onko se sitä, että pyöräilee seitsemäntoista kilometriä, istuakseen sateessa, odottaen yli kaksi tuntia, että näkisi ihmisen, johon on pitänyt yhteyttä viimeksi yli vuosi sitten? Vai sitä, että tämä ihminen muistaa ystävänsä tullessaan käymään kotipaikkakunnallaan, monen sadan kilometrin päästä ja ottaa yhteyttä nähdäkseen, kun siihen kerrankin tarjoutuu mahdollisuus?

Tarvitseeko ystäviin pitää yhteyttä? Vai riittääkö se, että näkee heitä juuri silloin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus? Tarvitseeko heidän kanssaan jakaa elämäänsä matkan varrelta, jos tiet kuitenkin vievät eri suuntiin, elämä kuljettaa kohti omia seikkailuja? Riittääkö se, että jakaa ystävän kanssa ohi lipuvan hetken, silloin, kun se on käsillä, elettävänä?

Onko ystävyys sitä, että tietää toisesta kaiken? Vai onko se sitä, että haluaa tietää, mitä kaikkea yhdessä kuljettu matka voi tuoda tullessaan? Onko se sitä, että haluaa tietää, mitä yksilönä kuljettu matka on tuonut tullessaan? Sitäkö se on, että haluaa jakaa toisen kanssa sen, mitä ja miten on kokenut, tuntenut, nähnyt elämää?

Tarvitseeko todellinen ystävyys sitä, että pitää ystävistään tiukasti kiinni? Tarvitseeko se sitä, että pidetään ystävät lähellä? Vai onko todellinen ystävyys sitä, että antaa toiselle tilaa hengittää? Onko se sitä, että antaa toiselle mahdollisuuden, vapauden elää ja olla?

Onko ystävyys sitä, että on valmis tekemään toisen puolesta kaiken ja vähän enemmänkin? Onko se sitä, että todella tekee toisen puolesta kaiken? Vai onko se sitä, että tekee joskus niitä pieniä suuria tekoja, auttaakseen ja ilahduttaakseen, silloin, kun on tekojen aika?

Onko todellinen ystävyys sitä, että tummat sadepilvet väistyvät ilta-auringon edestä, sade lakkaa ja tiedät hänen saapuvan?

Pieni ja hento ote

Nyt aivan aluksi laittakaamme hieman Dave Lindholmia soimaan.

Aivan mieletön tunne, kun sain pienen myttysen ensimmäisen kerran syliini. Niin pienen ja hauraan. Herkän. Viattoman. Tuntui aivan siltä, että siinä pienessä myttysessä olisi koko elämä, koko maailmankaikkeus tiivistettynä. Ja niinhän siinä tavallaan olikin. Pieni suloinen ihmisenalku, uusi elämä. Minun sylissäni, minun käsissäni.

Katselin tuota suloista tyttölasta hetkisen. Tunsin sisälläni lämpöä. Rakkautta. Hellyyttä. Tunsin olevani pieni. Tunsin, että tämä pieni ihminen sylissäni on jotain suurta. Jotain todella kaunista. Enemmän kuin kaunista.

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi rohkeaksi. Rohkeaksi, puhumaan ihmisille asioista, tunteista. Etenkin puhuakseen tunteistaan. Tehdäkseen rohkeasti niitä asioita, joista nauttii. Tehdäkseen ne asiat kauniisti ja hyvin. Toivon, että hän löytäisi rohkeutta elääkseen elämäänsä itselleen, ei muille.

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi vahvaksi. Vahvaksi kestääkseen elämän kolhuja. Toivon, että hän tuntisi rakkautta suureen elämään. Tuntis rakkautta voimakkasti, vahvasti, siitäkin huolimatta, että elämä joskus riepottelee.

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi viisaaksi. Ei niinkään kirjaviisaaksi, vaan elämänviisaaksi. Viisaaksi sydämeltään, tunteakseen sanattoman rakkauden. Viisaaksi todetakseen, että kaikki on jo valmista. Toivon, että hän kulkisi elämäänsä polkua keveästi, jalat maassa ja ilmassa vuorotellen.

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi herkäksi. Herkäksi tunteakseen suuria tunteita. Herkäksi nähdäkseen asioita monelta suunnalta, nähdäkseen pintaa syvemmälle. Herkäksi todistaakseen, että pienillä teoilla on voimaa. Herkäksi todistaakseen elämän kauneuden. Ymmärtääkseen, ettei tunteet ole luonnottomia, vaan aitoja, todellisia. Ne kertovat hetkestä, elämästä.

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Ja toivon, että kasvaisimme yhdessä tämän pienen tytön kanssa. Toivon, että me jokainen kasvaisimme elämässämme rohkeiksi, vahvoiksi, viisaiksi ja herkiksi. Toivon, että muistaisimme elää. Hetkessä.

Kiitos Dave Lindholmille erittäin hienosta kappaleesta. Paljon onnea veljelleni ja hänen naikkoselleen pienen tyttölapsen johdosta. Turvallista elämää Muksu!

Gyromitra esculenta

Kävin metsässä vaeltelemassa. Kummastelin ja ihmettelin. Näin jonkun unohtaneen eväänsä metsään. Varmaankin edellinen retkeilijä oli ollut joskus vapun seutuun liikkeellä, sillä tippaleipähän se sieltä neulasten, varpujen ja satunnaisten heinien seasta pilkisti. Annoin katseeni harhailla, pitkin puiden alustoja. Huomioni kiinnittyi mättäisiin ja niiden vierelle. Seurailin innoissani kinttupolkuja, halusin löytää enemmän! Josko se samanen retkeilijä olisi jättänyt simaakin!

Kävin metsässä uudelleen. Tällä kertaa mukanani hansikkaat, muovipussi ja rohkeutta kokeilla uuden sienen käsittelyä ja valmistusta. Olin aiemminkin tiennyt, että nämä tippaleivän näköiset myttyset, joita keväisin putkahtelee esiin vanhoilla hakkuuaukioilla, ovat korvasieniä. Hyvin myrkyllisiä, mutta hyvin herkullisia keitoissa ja kastikkeissa.

Rakastan sienten makua, vesi nousi kielelle vain sienikeiton ajattelemisesta.

Sientenkäsittelyohjeissa neuvottiin ryöppäämään korvasieniä kahdesti 5 minuutin ajan, runsaassa vedessä. Tietenkin sienet tulisi myös huuhdella jokaisen keittokerran välissä. Minä ryöppäsin ne varmuuden vuoksi kolmesti, avotulen ääressä, hyvin ilmastoidussa kodassa. Nauttien tulen räiskeestä ja vesisateen ropinasta kodan kattoa vasten. Ryöppäsin sienet huolella, en halunnut valmistaa tappavan herkullista keittoa, vaan ihan perushyvää soppaa.

Tiedättekö, rakastin sitä savunhajua vaatteissani ja sitä kermaisentaivaallista sienikeittoa. Ja erityisesti niiden yhdistelmää. Rakastin sitä, kun tiesin tehneeni jotain ruokani eteen.

Gyromitra esculenta -soppa teki kauppansa. Kokkikin sai pitää henkikultansa, ruokailijat säilyivät hengissä ja elinvoimaisina.



Puun juurelta.

Pidän luonnonkukista. Kukkaniityistä. Ojan pohjalla kasvavasta hennosta orvokista. Pidän niistä ruohotupsuista, jotka rehottavat pihakoivujen juuressa. Pidän myös voikukanlehdistä, jotka sinnikkäästi kurkoittavat kohti valoa terassin lautojen välistä. Pidän niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvavat aittani seinustalla.

Pidin niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvoivat aittani seinustalla.

Meidän miehillä on pakkomielle. Kenellä meidän miehillä? Tarkoitan heidän miehiään. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. Ja trimmeri. Heidän miehillä on ongelma rehottavien pusikoiden suhteen. Todella paha ongelma.

Pidin luonnonkukista. Kukkaniityistä. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. En ole katkera. Hyväksyn sen täysin, että nurmialue jatkuu pellolle. Yli puolenvälin sitä kaunista kukkaniittyä, mikä vielä muutama vuosi sitten koristi maalaismaisemaa. Kun on se ruohonleikkuri. 

Pidin niistä ruohotupsuista, jotka rehottivat puhakoivujen juuressa. Heidän miehillä on trimmeri. Heidän miestensä mielestä on epäsiistiä, jos pusikot rehottaa miten sattuu. Minusta se on luonnollista, ei ollenkaan epäsiistiä. Pikemminkin kaunista. Kuinka sulavasti vehreät ruohonkorret reunustivatkaan koivurunkoja. Mutta. Kun on se trimmeri.

Ei se haittaa, että juuri ne minun aitan seinustalla kasvaneet voikukat leikattiin pois. Tai haittaa se. Paljonkin.

Miehet on miehiä. Kun on se ruohonleikkuri. Ja trimmeri.

Ojan pohjalla kasvaa edelleen orvokki. Se on pieni ja hentoinen. Huomaamaton. Suojassa juuri senkin takia, ettei orvokit tahdo kasvattaa pitkää vartta. Ne tahtovat olla pieniä ja hentoja, huomaamattomia. Onneksi.

Minäkin haluan olla.

Mielen tehosekoitin.

♪♫♫♪ ♪♪♫ ♪♫♫♫ ♪♪♫♪♫ ♫♪♫

Anna tuulen puhdistaa,
nostaa helmoja,
heittää hiukset sekaisin.
Kevätmyrskyn kastella,
mekko liimata kiinni vartaloosi,
olet kaunis,
kaunis
ja maailma on sun!

♪♫♫♪ ♪♪♫ ♪♫♫♫ ♪♪♫♪♫ ♫♪♫

Sataa vettä. Ihanaa! Saan rauhassa käpertyä peiton alle, levätä. Lukea kirjaa ja levätä. Rutistaa tyynyä ikävissään, ehkä vähän levätä. Ei tarvitse tehdä mitään. Ei mitään muuta kuin kuunnella sateen tasaista rummutusta aitan kattoa vasten. Ja kuunnella bändiä. Ne soittaa lauluja rakkaudesta. Just niitä perus kappaleita, mitä häissä soitetaan.

En minä kuuntele. Siis sen bändin soittoa. Ne soittaa erittäin hyvin.

Niitten tauon aikana mulla soi oma soittolista. Se soi mun päässä. Laulan. Annan kehon hengähtää, puhdistautua työpäivän rasituksista. Menen ulos istumaan. Sataa edelleen. Tuulee. Tuuli puhdistaa. Morsian on kaunis, minäkin. Sulhasella on hassu asu.

Ne nauraa, niillä on hauskaa. En erota sanoja puheensorinan joukosta. En haluakaan. En halua kuunnella tänään. Haluan vain kuulla. Kuulla sen, että ne on jossain lähellä. Kulla sen, että he elävät. Kuulla, että on jotain muutakin. Muutakin kuin minä.

Haluan olla yksin ja väsynyt. Olen todella väsynyt. Minullakin on hauskaa. En naura. Sisällä kuplii, hymyilyttää. Ajatukset harhailevat. Annan niiden harhailla, vaeltaa.

Hyvää yötä.

Rakas.

Yhdet häät ja kahdet hautajaiset.

Olin tänään yksin duunissa melkein koko päivän. Siivosin antaumuksella. En tajua, miten mulla riittikään siivousintoa, en oikeesti ees oo mikään siivoushullu. Joka tapauksessa pölyt ja hiekat sai  kyytiä, kun heiluin intoa puhkuen imurin varressa. No, ehkä ne seittemän kuppia kahvia anto vähän lisäpiristysruiskeen tuon siivouksenkin suhteen.

Oliski vaan saanu siivota rauhassa, olis voinu lauleskella ja muutenkin heilua ja hillua oman mielen mukaan. Mutta ei, oli pakko vähän ryhdistäytyä. Tuli asiakkaita, semmonen nuoripari. Ne menee ylihuomenna naimisiin. Hullut.

Tosi mukavia ihmisiä. Oli helppoo ja luonnollista olla heille mukava takasi. Keitin kahvit ja tarjosin emännän tekemää pullaa kahvin kanssa. Ne oli tosi hyvillään, vähän yllättyneitäkin. Eivät vissiin oottaneet saavansa niin hienoa kahvitarjoilua, minkä nyt siinä siivouksen ohessa järjestin.

Toivottavasti niitten häät menee hyvin. Ja avioliitto. Ainakin ne vaikutti toisilleen sopivilta ihmisiltä, kyllä ne keskenään toimeen tulee. Tai mistä minä tiedän. Mähän oon vaan duunissa niiten häissä. Se riittäköön.

Ite voisin pitää semmoset anti-häät. Seremonia alkais sillä, että sormukset heitettäs menemään. Tai ei se ihan sillä alkais. Eka valepappi kysyis: "Ethän sinä Riti tahdo koskaan mennä naimisiin tämän mieshenkilön kanssa?" Ja sama toisinpäin. Sitten olis niitten sormusten vuoro. Ei ainakaan tartteis ostaa kultaa ja timantteja. Sitten olis juhlien vuoro. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä, hauskanpitoa, laulua, tanssia, rentoa oleskelua, jutustelua, saunomista... Ja niitä typeriä tempauksia mitä tehdään polttareissa.

En muuten ymmärrä miksi multa udellaan usein, että seurustelenko. En todellakaan seurustele. En jaksa. Pitäis kuulema piakkoin hommata poikaystävä, mennä naimisiin ja saada vähintään neljä lasta. Laittaa sitä myöten sitten se hemmetinmoinen pallo jalkaan. Ei kiitos. Vaikka Suomi niitä lapsia tartteiskin nyt kipeästi. Mikä perustelu! Suomi tarttee lapsia. Suomalaisia lapsia.

Illantuntumassa rauhotuin hetkeksi. Hiljennyin. Hautasin kaksi lintua. Tein niille kukkavihkon ja hautakivenkin. R.I.P. Lintuset siinä kivessä luki. Emäntäkin tuli katselemaan, kun minä sitä kuoppaa kaivoin. Siinä me seistiin kahdestaan, minä ja emäntä. Katseltiin kuopassa makaavia lintuja. Oli hiljaista.

Olin varma, että ne linnut oli pariskunta. Toinen lensi päin ikkunaa. Toinen ei osannut käsitellä tunteitaan, surua. Lensi rakkaimpansa perässä. Lensivät yhdessä kohti sinisempää taivaankaarta. Emäntä nauroi hieman, ei kuolemalle, vaan mun höpinöille.

Puhtaat ikkunat. Hyvin vaarallisia toisinaan.

Mustajalka intiaanit

Puuhastelen mielelläni sellaisten askareiden parissa, missä näkee työnsä tuloksen heti. Ikkunoiden pesu on yksi tällainen askare. Tänään harrastin tätä joka kodin painajaispakkopullatouhua neljä ja puoli tuntia. Kyllä pienen tytön mieli kirkastui ikkunoiden myötä kummasti.

Millaistahan olisi pestä pilvenpiirtäjien ikkunoita? Riittäis ainakin tekemistä joksikin aikaa. Muistui mieleen jonkun kertoneen aikoinaan, ettei mustajaloilla ole korkeanpaikankammoa. Ei ollenkaan huono juttu, jos niitä ruutuja meinais kiillotella siellä yöäilmoissa.

Mussakin vois olla vähän intiaaniveta. Ainakin viime vappuna oli. Olin silloin nuori intiaanityttö, Tanssii Kunnes Aamu Sarastaa. Niin minä myös tein, tanssin aamun pikkutunneille asti. Tanssin, kunnes auringon ensisäteet kurkottelivat kuohuvan meren takaa näkyville. Siinä oli tunnelmaa kerrakseen.

Kävin töiden jälkeen alakoululaisten kevätjuhlassa. Oli ihan peruskivat esitykset. Juuri sellaiset, mitä normaalistikin koulun kevätjuhlissa on. Naurattikin vähän. Ei ne esitykset, vaan se, että minua luultiin 6-luokkalaiseksi! Herrajumalasentään! No, kukapa ei nykyään haluis näyttää seittemää vuotta nuoremmalta. Vanhetkaa te muut vaan rauhassa, minä se tässä vaan nuorenen päivä päivältä.

Piti tänään lisätä sisäiseen karttakirjaani uusi järvi. Ja tie. Kävin Kodan kanssa metsässä kävelemässä. Lähdin vaeltamaan tuttuja reittejä pitkin. Ajattelin, että kierrän pienen lammen, minkä olen kiertänyt monesti aiemminkin.

Yllättäen se lampi olikin suurentunut ja maisemat olivat aivan uudet ja tutkimattomat. En kääntynyt takaisin päin, oli sentään päänsisäinen kartasto sen verran mukana matkassa, että tiesin kulkevani oikeaan suuntaan. Tiesin myös sen, että minun olisi pitänyt olla löytämäni lätäkön vastarannalla.

Löydettiin Kodan kanssa viime kesänä sen pienemmän ja tutumman lammen läheltä hyvä luusoppa-aineksia. Sitä, en kyllä tahdo ymmärtää, että miksi koirilla on joku valtava tarve haista ruumiilta. Poika meni ja piehtaroi. Antaumuksella.

En minä siitä piehtaroinnista ja iloittelusta ollut pahoillani. Pääasia, että koira nauttii. Nauttivaiselta se ainakin vaikutti siellä metässä. Ja vaikuttaa edelleen, tuhisee tyytyväisesti omassa sängyssään. Tai no, olis se halunnut tulla viereen nukkumaan, mutta joku raja on mullakin, minähän en ruumiiden vieressä nuku. Sori kamu, katellaan sit koirapyykkipäivän jälkeen tilannetta uudelleen.

Mustajalkojen nimitys tulee muuten mustaksi värjätyistä mokkasiineista, joita kyseiset intiaanit käyttivät. Minäkin olin tänään puoliksi mustajalka. Onnistuin vaellusreissullani kastelemaan toisen kenkäni mutaista ojaa ylittäessä. Kumpparit vois olla ihan kova sana noilla metsäreissuilla. Valkoiset Puman kävelykengät ei ainakaan ole. Tiedän.

Polje tyttö, polje! Kyllä ketjua riittää..

Ostin pyörän. Semmoisen ihan normaalin, kolmevaihteisen Nopsan. Ei se mikään kovin kummonen pyörä oo. Niitä perus vikoja löytyy. Satula on päin persettä, renkaat raahaa maata ja pinnat on ristissä. Mut kai se on ihan riittävä kulkuväline tälle kesälle. Jos en sillä nopsaan jonnekin pääse, ei minun mitä ilmeisemmin tarvitsekaan päästä.

Kävin minä sitä pyörää jo vähän testaamassa. Kyllä kulkee! Kävin lähikaupasta ostamassa koirakaverini kanssa koirankeksejä. Pitää varmaan vähän valoittaa tätä lähikauppa-määrettä. Tällä hetkellä mun lähikauppa sijaitsee 15 km:n päässä. No onhan sitä ennenkin pyöräilty.

Ja kävelty. Käytiin samasen koirakaverin kanssa perjantaina kävellen heittämässä tuo samanen lenkki. Seuraavana päivänä olikin sitten jalat hapoilla. Mutta siitäkin selvisin, kun en jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan heiluin reippaasti töissä kuutisen tuntia.

Mut jokatapauksessa, saa nähdä minne tuon pyörän kanssa vielä innostuu lähtemään. Kyllähän noita teitä riittää ajeltavaksi.