Tarina unohdettuna olemisesta

En tosiaankaan tiedä, olinko puhunut hänelle, nähnyt häntä tai ylipäätänsä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota hänen olemassaoloonsa aiemmin. Siinä hän kuitenkin istui vieressäni ja jutteli kuin vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut jo vuosikausia. Nainen siemaili, lähinnä vain tavan tai seuran vuoksi, alppelsiinilimonaadia. Aivan kuin limonaadi olisi ollut kultainen avain, jolla hän avasi portin välistämme, mahdollisti kanssakäymisen ja varmisti huomatuksi tulemisen. Alkoholi on pahasta. Niin hän taisi sanoa ohimennen, huomaamatta ja hörppäsi hieman enemmän lasistaan.

Nainen oli kuusissakymmenissä. Päässää hänellä oli pyöreäsankaiset aurinkolasit, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten ja ulkona oli säkkipimeää. Hänen kiharat, hieman punertavat hiuksensa tunkeilivat tummanvioletin baskerin alta holtittomasti. Päällään hänellä oli tumma takki, joka sulautui illan pimeyteen. Näytti aivan kuin tummenevat varjot olisivat varkain vetäneet naista puoleensa.

Nainen puhui minulle tai lähinnä itselleen. Kuuntelin, mutta en kyennyt muistamaan mitään, mitä hän oli juuri sanonut. Hänen sanansa vain häilyivät hetkisen ilmassa ja katosivat ennen kuin ehdin saada niistä kiinni. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta silti hänen sanansa, tarinansa leijuivat unohdettujen arkistoihin.

"Mikä sinun nimesi olikaan?" rohkenin viimein kysyä, kun havaitsin naisen hiljentyneen hetkiseksi.

"Aini", hän vastasi hiljaa, kuin anteeksipyydellen.

"Ainiin!"

"Niinpä niin..." hän mutisi itsekseen ja katosi varjojen syleilyyn niin kuin unohdetut tapaavat tehdä.