Hyvän päivän teko-ohje.

Herää aamulla vesisateen ropinaan ja ukkosen jyrinään. Älä kiroa ensimmäiseksi, että olis sittenkin pitänyt käydä edellisenä päivänä metsässä, kun oli sentään hyvä sää. Tai kiroa vain, mutta rauhota mielesi ja jatka vielä hetkinen unia. Heräile rauhassa ja nouse ylös silloin, kun hyvätä tuntuu. Keitä kahvia ja mene parvekkeelle aamukahville. Hymyile, kun havaitset vesisateen loppuneen. Nautiskele kahvista sateenraikkaassa ulkoilmassa. Käy suihkussa ja pue yllesi metsässä käyskentelyyn sopivia vaatteita. Pakkaa laukkuun kannellinen rasia ja muutama pieni muovipussi. Soita ystävällesi, joka ei ole tehty sokerista ja pyydä häntä mukaan metsään.

Hyppää pyörän selkään ja aja ystäväsi kanssa sopimaasi paikkaan. Kastu matkalla lähes läpimäräksi sadekuuron yllättäessä ja nautiskele Suomen kesästä. Kun ystäväsi saapuu, ajakaa yhdessä kaupungin laitamille, juuri sinne, missä ajattelette olevan hyviä sieni- ja marjapaikkoja. Jättäkää pyörät tien laitaan ja lähtekää avoimin mielin tallustelemaan pitkin kinttupolkuja, joita risteilee puiden välissä. Huomaa, että sadekin on lakannut juuri sopivasti ja aurinko kurkistelee pilvien takaa.

Juttele ystäväsi kanssa, vaihda kuulumisia. Tarkkaile maastoa ja etsi katseellasi sieniä ja mustikoita. Poikkea poluita, hyppää mättäälle ja sen yli. Varo sitä luikasta kiveä, vielä liukkaampaa märkää sammalta siinä kiven päällä. Astele varmoin askelin ja haistele metsän tuoksuja. Huomaa eroja tuoksuissa, metsä voi tuoksua metsältä tai sienimetsältä. Kun haistat sienimetsän tuoksun keskitä huomiosi maastoon. Katsele ja tutkaile. Löydä kanttarelli. Löydä kanttarelleja! Astele varovasti, niin, ettet tallaa vahingossa niitä ujoimpia kultaisen keltaisia metsän herkkuja, jotka piilottelevat sammalten ja heinien suojissa. Huomaa myös se tatti, toinenkin.

Löydä metsäaukiollinen mustikanvarpuja, jotka notkuvat sinisenään mustikoista. Keräile mustikoita ja väistele hyttysiä. Siis yritä väistellä. Kun rasia on miltei täynnä jatka matkaasi syöden matkalla mustikoita suoraan varvuista. Suunnista auringon mukaan ja yritä hahmottaa minne suuntaan pyörät jäivät. Löydä polkuja, löydä pururata. Löydä pururadan varrelta metsämansikoita. Löydä metsämansikoiden vierestä lisää kanttarelleja. Naura ihmeellisille sattumille ja ihmettele ystäväsi kanssa elämää. Ihmettele sitä, kuinka se osaakaan yllättää!

Pyöräile kaupan kautta kotiin ja paista tatit voissa. Lisää hieman suolaa ja mutustele herkkupalat kanttarellikeiton muhiessa hiljakseen levyllä. Nauti metsän antimista täysin rinnoin. Kanttarellikeitto on taivaallisen hyvää. Jälkiruokana mutustele marjoja rahkan kera, yksinkertaista, mutta erittäin hyvää. Kun olet syönyt mahasi täyteen kellahda sohvalle pitkäksesi ja ota pienet ruokaperräiset, olet ne ansainnut! Hyvää päivänjatkoa!

Tarina unohdettuna olemisesta

En tosiaankaan tiedä, olinko puhunut hänelle, nähnyt häntä tai ylipäätänsä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota hänen olemassaoloonsa aiemmin. Siinä hän kuitenkin istui vieressäni ja jutteli kuin vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut jo vuosikausia. Nainen siemaili, lähinnä vain tavan tai seuran vuoksi, alppelsiinilimonaadia. Aivan kuin limonaadi olisi ollut kultainen avain, jolla hän avasi portin välistämme, mahdollisti kanssakäymisen ja varmisti huomatuksi tulemisen. Alkoholi on pahasta. Niin hän taisi sanoa ohimennen, huomaamatta ja hörppäsi hieman enemmän lasistaan.

Nainen oli kuusissakymmenissä. Päässää hänellä oli pyöreäsankaiset aurinkolasit, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten ja ulkona oli säkkipimeää. Hänen kiharat, hieman punertavat hiuksensa tunkeilivat tummanvioletin baskerin alta holtittomasti. Päällään hänellä oli tumma takki, joka sulautui illan pimeyteen. Näytti aivan kuin tummenevat varjot olisivat varkain vetäneet naista puoleensa.

Nainen puhui minulle tai lähinnä itselleen. Kuuntelin, mutta en kyennyt muistamaan mitään, mitä hän oli juuri sanonut. Hänen sanansa vain häilyivät hetkisen ilmassa ja katosivat ennen kuin ehdin saada niistä kiinni. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta silti hänen sanansa, tarinansa leijuivat unohdettujen arkistoihin.

"Mikä sinun nimesi olikaan?" rohkenin viimein kysyä, kun havaitsin naisen hiljentyneen hetkiseksi.

"Aini", hän vastasi hiljaa, kuin anteeksipyydellen.

"Ainiin!"

"Niinpä niin..." hän mutisi itsekseen ja katosi varjojen syleilyyn niin kuin unohdetut tapaavat tehdä.

Puistotie

Puistotien alku löytyy sattumalta. Niin sattumalta, että uskon sen olevan enemmänkin tarkoitus, käsky, johdatus kulkea kohti elämän tarjoamia seikkailuja. Kylmät, karut, aikojen saatossa rapistuneet betoniportaat johtavat alas luonnon vehreyden keskelle. Portaiden alapäässä, aivan polun laidassa, näen nuoren miehen risti-istunnassa, meditoimassa. Aivan kuin hän olisi kertomassa meille, että nyt on tarkoitus hidastaa tahtia, nautiskella, antaa elämän, polun, johdattaa suurten nautintojen luo.

Suurten lehtipuiden varjostama polku tuntuu mukavan viileältä auringossa kävelemisen jälkeen. Tarkkailen innoissani valon ja varjojen leikkiä, puiden lehtien vihreyttä, vaaleaa ja tummaa. Lehtien tanssia, iloittelua hennon tuulenvireen tahdittamana. Puiden rungot nousevat tummina, kaartuvina, kohti taivasta, luoden silhuetteja lehvästön välistä sinnikkäästi pilkottavaa valoa vasten.

Pidän niistä.

Valosta, auringosta, lämmöstä. Varjoista, niiden viileydestä, raikkaudesta, kosteudesta. Vihreistä lehdistä, etenkin niistä vaaleimmista, kirkkaimmista. Puiden tummista, lähes mustista rungoista. 

Pidän niitä kauniina.

Otan kuvan ja näytän sen hänelle. "Nuo puut tanssivat" hän sanoo.

Puiston laidassa, puiden varjossa istuu kaksi nuorta, tyttö ja poika. Tytöllä on vaalensiniset hiukset ja lävistyksiä. En muista katsoa,  miltä poika näyttää. Tytön hiuksien kirkkaus, lähes röyhkeä räikeys vangitsee kiinnostukseni täydellisesti. Tyttö on kaunis, erilainen. Näyttävä ja kaunis.

Nuoret puhuvat keskenänsä, katsovat meitä. Minua ja häntä. Katsomme takaisin, jatkamme matkaa käsi kädessä, yhdessä. Auringonvalossa kylpevää, massiivista nuottiavainta ei voi olla huomaamatta. Istumme läheiselle puisonpenkille. Auringon säteet lämmittävät mukavasti selkää, hartioita.

Avonaisesta ikkunasta kantautuu elävää musiikkia, huokaamme hiljaa. Huokaamme nautinnosta. Kuuntelen musiikkia silmät kiinni. Soittimien leikkiä, soittajien taidokkuutta. Tuulta puiden lehdissä, oksistossa. Lasten leikkiä, naurua. Kaukaista, vaimeaa liikenteen ääntä. Koirien haukahduksia, lintujen viserrystä, hiekkatien narinaa kenkien alla, vaimeaa puheensorinaa. Kuuntelen hänen hengistystään. Ja omaani.

Hän puristaa hellästi kättäni. Hymyilen. Hänkin hymyilee.

Kävelemme muurin luo. Ehkä siihen on ikuistettu se sävelmä, elämän suloisimmat soinnut, joiden osasia mekin täällä olemme. Ikkunasta kantautuva elävä musiikki lakkaa. Minun sieluni soi yhä.