Kysymyksiä ystävyydestä

Mitä ystävyys on?

Onko se sitä, että pyöräilee seitsemäntoista kilometriä, istuakseen sateessa, odottaen yli kaksi tuntia, että näkisi ihmisen, johon on pitänyt yhteyttä viimeksi yli vuosi sitten? Vai sitä, että tämä ihminen muistaa ystävänsä tullessaan käymään kotipaikkakunnallaan, monen sadan kilometrin päästä ja ottaa yhteyttä nähdäkseen, kun siihen kerrankin tarjoutuu mahdollisuus?

Tarvitseeko ystäviin pitää yhteyttä? Vai riittääkö se, että näkee heitä juuri silloin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus? Tarvitseeko heidän kanssaan jakaa elämäänsä matkan varrelta, jos tiet kuitenkin vievät eri suuntiin, elämä kuljettaa kohti omia seikkailuja? Riittääkö se, että jakaa ystävän kanssa ohi lipuvan hetken, silloin, kun se on käsillä, elettävänä?

Onko ystävyys sitä, että tietää toisesta kaiken? Vai onko se sitä, että haluaa tietää, mitä kaikkea yhdessä kuljettu matka voi tuoda tullessaan? Onko se sitä, että haluaa tietää, mitä yksilönä kuljettu matka on tuonut tullessaan? Sitäkö se on, että haluaa jakaa toisen kanssa sen, mitä ja miten on kokenut, tuntenut, nähnyt elämää?

Tarvitseeko todellinen ystävyys sitä, että pitää ystävistään tiukasti kiinni? Tarvitseeko se sitä, että pidetään ystävät lähellä? Vai onko todellinen ystävyys sitä, että antaa toiselle tilaa hengittää? Onko se sitä, että antaa toiselle mahdollisuuden, vapauden elää ja olla?

Onko ystävyys sitä, että on valmis tekemään toisen puolesta kaiken ja vähän enemmänkin? Onko se sitä, että todella tekee toisen puolesta kaiken? Vai onko se sitä, että tekee joskus niitä pieniä suuria tekoja, auttaakseen ja ilahduttaakseen, silloin, kun on tekojen aika?

Onko todellinen ystävyys sitä, että tummat sadepilvet väistyvät ilta-auringon edestä, sade lakkaa ja tiedät hänen saapuvan?

Pieni ja hento ote

Nyt aivan aluksi laittakaamme hieman Dave Lindholmia soimaan.

Aivan mieletön tunne, kun sain pienen myttysen ensimmäisen kerran syliini. Niin pienen ja hauraan. Herkän. Viattoman. Tuntui aivan siltä, että siinä pienessä myttysessä olisi koko elämä, koko maailmankaikkeus tiivistettynä. Ja niinhän siinä tavallaan olikin. Pieni suloinen ihmisenalku, uusi elämä. Minun sylissäni, minun käsissäni.

Katselin tuota suloista tyttölasta hetkisen. Tunsin sisälläni lämpöä. Rakkautta. Hellyyttä. Tunsin olevani pieni. Tunsin, että tämä pieni ihminen sylissäni on jotain suurta. Jotain todella kaunista. Enemmän kuin kaunista.

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi rohkeaksi. Rohkeaksi, puhumaan ihmisille asioista, tunteista. Etenkin puhuakseen tunteistaan. Tehdäkseen rohkeasti niitä asioita, joista nauttii. Tehdäkseen ne asiat kauniisti ja hyvin. Toivon, että hän löytäisi rohkeutta elääkseen elämäänsä itselleen, ei muille.

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi vahvaksi. Vahvaksi kestääkseen elämän kolhuja. Toivon, että hän tuntisi rakkautta suureen elämään. Tuntis rakkautta voimakkasti, vahvasti, siitäkin huolimatta, että elämä joskus riepottelee.

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi viisaaksi. Ei niinkään kirjaviisaaksi, vaan elämänviisaaksi. Viisaaksi sydämeltään, tunteakseen sanattoman rakkauden. Viisaaksi todetakseen, että kaikki on jo valmista. Toivon, että hän kulkisi elämäänsä polkua keveästi, jalat maassa ja ilmassa vuorotellen.

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

Toivon, että tämä pieni tyttö kasvaisi herkäksi. Herkäksi tunteakseen suuria tunteita. Herkäksi nähdäkseen asioita monelta suunnalta, nähdäkseen pintaa syvemmälle. Herkäksi todistaakseen, että pienillä teoilla on voimaa. Herkäksi todistaakseen elämän kauneuden. Ymmärtääkseen, ettei tunteet ole luonnottomia, vaan aitoja, todellisia. Ne kertovat hetkestä, elämästä.

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Ja toivon, että kasvaisimme yhdessä tämän pienen tytön kanssa. Toivon, että me jokainen kasvaisimme elämässämme rohkeiksi, vahvoiksi, viisaiksi ja herkiksi. Toivon, että muistaisimme elää. Hetkessä.

Kiitos Dave Lindholmille erittäin hienosta kappaleesta. Paljon onnea veljelleni ja hänen naikkoselleen pienen tyttölapsen johdosta. Turvallista elämää Muksu!

Gyromitra esculenta

Kävin metsässä vaeltelemassa. Kummastelin ja ihmettelin. Näin jonkun unohtaneen eväänsä metsään. Varmaankin edellinen retkeilijä oli ollut joskus vapun seutuun liikkeellä, sillä tippaleipähän se sieltä neulasten, varpujen ja satunnaisten heinien seasta pilkisti. Annoin katseeni harhailla, pitkin puiden alustoja. Huomioni kiinnittyi mättäisiin ja niiden vierelle. Seurailin innoissani kinttupolkuja, halusin löytää enemmän! Josko se samanen retkeilijä olisi jättänyt simaakin!

Kävin metsässä uudelleen. Tällä kertaa mukanani hansikkaat, muovipussi ja rohkeutta kokeilla uuden sienen käsittelyä ja valmistusta. Olin aiemminkin tiennyt, että nämä tippaleivän näköiset myttyset, joita keväisin putkahtelee esiin vanhoilla hakkuuaukioilla, ovat korvasieniä. Hyvin myrkyllisiä, mutta hyvin herkullisia keitoissa ja kastikkeissa.

Rakastan sienten makua, vesi nousi kielelle vain sienikeiton ajattelemisesta.

Sientenkäsittelyohjeissa neuvottiin ryöppäämään korvasieniä kahdesti 5 minuutin ajan, runsaassa vedessä. Tietenkin sienet tulisi myös huuhdella jokaisen keittokerran välissä. Minä ryöppäsin ne varmuuden vuoksi kolmesti, avotulen ääressä, hyvin ilmastoidussa kodassa. Nauttien tulen räiskeestä ja vesisateen ropinasta kodan kattoa vasten. Ryöppäsin sienet huolella, en halunnut valmistaa tappavan herkullista keittoa, vaan ihan perushyvää soppaa.

Tiedättekö, rakastin sitä savunhajua vaatteissani ja sitä kermaisentaivaallista sienikeittoa. Ja erityisesti niiden yhdistelmää. Rakastin sitä, kun tiesin tehneeni jotain ruokani eteen.

Gyromitra esculenta -soppa teki kauppansa. Kokkikin sai pitää henkikultansa, ruokailijat säilyivät hengissä ja elinvoimaisina.



Puun juurelta.

Pidän luonnonkukista. Kukkaniityistä. Ojan pohjalla kasvavasta hennosta orvokista. Pidän niistä ruohotupsuista, jotka rehottavat pihakoivujen juuressa. Pidän myös voikukanlehdistä, jotka sinnikkäästi kurkoittavat kohti valoa terassin lautojen välistä. Pidän niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvavat aittani seinustalla.

Pidin niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvoivat aittani seinustalla.

Meidän miehillä on pakkomielle. Kenellä meidän miehillä? Tarkoitan heidän miehiään. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. Ja trimmeri. Heidän miehillä on ongelma rehottavien pusikoiden suhteen. Todella paha ongelma.

Pidin luonnonkukista. Kukkaniityistä. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. En ole katkera. Hyväksyn sen täysin, että nurmialue jatkuu pellolle. Yli puolenvälin sitä kaunista kukkaniittyä, mikä vielä muutama vuosi sitten koristi maalaismaisemaa. Kun on se ruohonleikkuri. 

Pidin niistä ruohotupsuista, jotka rehottivat puhakoivujen juuressa. Heidän miehillä on trimmeri. Heidän miestensä mielestä on epäsiistiä, jos pusikot rehottaa miten sattuu. Minusta se on luonnollista, ei ollenkaan epäsiistiä. Pikemminkin kaunista. Kuinka sulavasti vehreät ruohonkorret reunustivatkaan koivurunkoja. Mutta. Kun on se trimmeri.

Ei se haittaa, että juuri ne minun aitan seinustalla kasvaneet voikukat leikattiin pois. Tai haittaa se. Paljonkin.

Miehet on miehiä. Kun on se ruohonleikkuri. Ja trimmeri.

Ojan pohjalla kasvaa edelleen orvokki. Se on pieni ja hentoinen. Huomaamaton. Suojassa juuri senkin takia, ettei orvokit tahdo kasvattaa pitkää vartta. Ne tahtovat olla pieniä ja hentoja, huomaamattomia. Onneksi.

Minäkin haluan olla.

Mielen tehosekoitin.

♪♫♫♪ ♪♪♫ ♪♫♫♫ ♪♪♫♪♫ ♫♪♫

Anna tuulen puhdistaa,
nostaa helmoja,
heittää hiukset sekaisin.
Kevätmyrskyn kastella,
mekko liimata kiinni vartaloosi,
olet kaunis,
kaunis
ja maailma on sun!

♪♫♫♪ ♪♪♫ ♪♫♫♫ ♪♪♫♪♫ ♫♪♫

Sataa vettä. Ihanaa! Saan rauhassa käpertyä peiton alle, levätä. Lukea kirjaa ja levätä. Rutistaa tyynyä ikävissään, ehkä vähän levätä. Ei tarvitse tehdä mitään. Ei mitään muuta kuin kuunnella sateen tasaista rummutusta aitan kattoa vasten. Ja kuunnella bändiä. Ne soittaa lauluja rakkaudesta. Just niitä perus kappaleita, mitä häissä soitetaan.

En minä kuuntele. Siis sen bändin soittoa. Ne soittaa erittäin hyvin.

Niitten tauon aikana mulla soi oma soittolista. Se soi mun päässä. Laulan. Annan kehon hengähtää, puhdistautua työpäivän rasituksista. Menen ulos istumaan. Sataa edelleen. Tuulee. Tuuli puhdistaa. Morsian on kaunis, minäkin. Sulhasella on hassu asu.

Ne nauraa, niillä on hauskaa. En erota sanoja puheensorinan joukosta. En haluakaan. En halua kuunnella tänään. Haluan vain kuulla. Kuulla sen, että ne on jossain lähellä. Kulla sen, että he elävät. Kuulla, että on jotain muutakin. Muutakin kuin minä.

Haluan olla yksin ja väsynyt. Olen todella väsynyt. Minullakin on hauskaa. En naura. Sisällä kuplii, hymyilyttää. Ajatukset harhailevat. Annan niiden harhailla, vaeltaa.

Hyvää yötä.

Rakas.