Puun juurelta.

Pidän luonnonkukista. Kukkaniityistä. Ojan pohjalla kasvavasta hennosta orvokista. Pidän niistä ruohotupsuista, jotka rehottavat pihakoivujen juuressa. Pidän myös voikukanlehdistä, jotka sinnikkäästi kurkoittavat kohti valoa terassin lautojen välistä. Pidän niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvavat aittani seinustalla.

Pidin niistä kahdesta voikukasta, jotka kasvoivat aittani seinustalla.

Meidän miehillä on pakkomielle. Kenellä meidän miehillä? Tarkoitan heidän miehiään. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. Ja trimmeri. Heidän miehillä on ongelma rehottavien pusikoiden suhteen. Todella paha ongelma.

Pidin luonnonkukista. Kukkaniityistä. Heidän miehillä on ruohonleikkuri. En ole katkera. Hyväksyn sen täysin, että nurmialue jatkuu pellolle. Yli puolenvälin sitä kaunista kukkaniittyä, mikä vielä muutama vuosi sitten koristi maalaismaisemaa. Kun on se ruohonleikkuri. 

Pidin niistä ruohotupsuista, jotka rehottivat puhakoivujen juuressa. Heidän miehillä on trimmeri. Heidän miestensä mielestä on epäsiistiä, jos pusikot rehottaa miten sattuu. Minusta se on luonnollista, ei ollenkaan epäsiistiä. Pikemminkin kaunista. Kuinka sulavasti vehreät ruohonkorret reunustivatkaan koivurunkoja. Mutta. Kun on se trimmeri.

Ei se haittaa, että juuri ne minun aitan seinustalla kasvaneet voikukat leikattiin pois. Tai haittaa se. Paljonkin.

Miehet on miehiä. Kun on se ruohonleikkuri. Ja trimmeri.

Ojan pohjalla kasvaa edelleen orvokki. Se on pieni ja hentoinen. Huomaamaton. Suojassa juuri senkin takia, ettei orvokit tahdo kasvattaa pitkää vartta. Ne tahtovat olla pieniä ja hentoja, huomaamattomia. Onneksi.

Minäkin haluan olla.