Yhdet häät ja kahdet hautajaiset.

Olin tänään yksin duunissa melkein koko päivän. Siivosin antaumuksella. En tajua, miten mulla riittikään siivousintoa, en oikeesti ees oo mikään siivoushullu. Joka tapauksessa pölyt ja hiekat sai  kyytiä, kun heiluin intoa puhkuen imurin varressa. No, ehkä ne seittemän kuppia kahvia anto vähän lisäpiristysruiskeen tuon siivouksenkin suhteen.

Oliski vaan saanu siivota rauhassa, olis voinu lauleskella ja muutenkin heilua ja hillua oman mielen mukaan. Mutta ei, oli pakko vähän ryhdistäytyä. Tuli asiakkaita, semmonen nuoripari. Ne menee ylihuomenna naimisiin. Hullut.

Tosi mukavia ihmisiä. Oli helppoo ja luonnollista olla heille mukava takasi. Keitin kahvit ja tarjosin emännän tekemää pullaa kahvin kanssa. Ne oli tosi hyvillään, vähän yllättyneitäkin. Eivät vissiin oottaneet saavansa niin hienoa kahvitarjoilua, minkä nyt siinä siivouksen ohessa järjestin.

Toivottavasti niitten häät menee hyvin. Ja avioliitto. Ainakin ne vaikutti toisilleen sopivilta ihmisiltä, kyllä ne keskenään toimeen tulee. Tai mistä minä tiedän. Mähän oon vaan duunissa niiten häissä. Se riittäköön.

Ite voisin pitää semmoset anti-häät. Seremonia alkais sillä, että sormukset heitettäs menemään. Tai ei se ihan sillä alkais. Eka valepappi kysyis: "Ethän sinä Riti tahdo koskaan mennä naimisiin tämän mieshenkilön kanssa?" Ja sama toisinpäin. Sitten olis niitten sormusten vuoro. Ei ainakaan tartteis ostaa kultaa ja timantteja. Sitten olis juhlien vuoro. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä, hauskanpitoa, laulua, tanssia, rentoa oleskelua, jutustelua, saunomista... Ja niitä typeriä tempauksia mitä tehdään polttareissa.

En muuten ymmärrä miksi multa udellaan usein, että seurustelenko. En todellakaan seurustele. En jaksa. Pitäis kuulema piakkoin hommata poikaystävä, mennä naimisiin ja saada vähintään neljä lasta. Laittaa sitä myöten sitten se hemmetinmoinen pallo jalkaan. Ei kiitos. Vaikka Suomi niitä lapsia tartteiskin nyt kipeästi. Mikä perustelu! Suomi tarttee lapsia. Suomalaisia lapsia.

Illantuntumassa rauhotuin hetkeksi. Hiljennyin. Hautasin kaksi lintua. Tein niille kukkavihkon ja hautakivenkin. R.I.P. Lintuset siinä kivessä luki. Emäntäkin tuli katselemaan, kun minä sitä kuoppaa kaivoin. Siinä me seistiin kahdestaan, minä ja emäntä. Katseltiin kuopassa makaavia lintuja. Oli hiljaista.

Olin varma, että ne linnut oli pariskunta. Toinen lensi päin ikkunaa. Toinen ei osannut käsitellä tunteitaan, surua. Lensi rakkaimpansa perässä. Lensivät yhdessä kohti sinisempää taivaankaarta. Emäntä nauroi hieman, ei kuolemalle, vaan mun höpinöille.

Puhtaat ikkunat. Hyvin vaarallisia toisinaan.

Mustajalka intiaanit

Puuhastelen mielelläni sellaisten askareiden parissa, missä näkee työnsä tuloksen heti. Ikkunoiden pesu on yksi tällainen askare. Tänään harrastin tätä joka kodin painajaispakkopullatouhua neljä ja puoli tuntia. Kyllä pienen tytön mieli kirkastui ikkunoiden myötä kummasti.

Millaistahan olisi pestä pilvenpiirtäjien ikkunoita? Riittäis ainakin tekemistä joksikin aikaa. Muistui mieleen jonkun kertoneen aikoinaan, ettei mustajaloilla ole korkeanpaikankammoa. Ei ollenkaan huono juttu, jos niitä ruutuja meinais kiillotella siellä yöäilmoissa.

Mussakin vois olla vähän intiaaniveta. Ainakin viime vappuna oli. Olin silloin nuori intiaanityttö, Tanssii Kunnes Aamu Sarastaa. Niin minä myös tein, tanssin aamun pikkutunneille asti. Tanssin, kunnes auringon ensisäteet kurkottelivat kuohuvan meren takaa näkyville. Siinä oli tunnelmaa kerrakseen.

Kävin töiden jälkeen alakoululaisten kevätjuhlassa. Oli ihan peruskivat esitykset. Juuri sellaiset, mitä normaalistikin koulun kevätjuhlissa on. Naurattikin vähän. Ei ne esitykset, vaan se, että minua luultiin 6-luokkalaiseksi! Herrajumalasentään! No, kukapa ei nykyään haluis näyttää seittemää vuotta nuoremmalta. Vanhetkaa te muut vaan rauhassa, minä se tässä vaan nuorenen päivä päivältä.

Piti tänään lisätä sisäiseen karttakirjaani uusi järvi. Ja tie. Kävin Kodan kanssa metsässä kävelemässä. Lähdin vaeltamaan tuttuja reittejä pitkin. Ajattelin, että kierrän pienen lammen, minkä olen kiertänyt monesti aiemminkin.

Yllättäen se lampi olikin suurentunut ja maisemat olivat aivan uudet ja tutkimattomat. En kääntynyt takaisin päin, oli sentään päänsisäinen kartasto sen verran mukana matkassa, että tiesin kulkevani oikeaan suuntaan. Tiesin myös sen, että minun olisi pitänyt olla löytämäni lätäkön vastarannalla.

Löydettiin Kodan kanssa viime kesänä sen pienemmän ja tutumman lammen läheltä hyvä luusoppa-aineksia. Sitä, en kyllä tahdo ymmärtää, että miksi koirilla on joku valtava tarve haista ruumiilta. Poika meni ja piehtaroi. Antaumuksella.

En minä siitä piehtaroinnista ja iloittelusta ollut pahoillani. Pääasia, että koira nauttii. Nauttivaiselta se ainakin vaikutti siellä metässä. Ja vaikuttaa edelleen, tuhisee tyytyväisesti omassa sängyssään. Tai no, olis se halunnut tulla viereen nukkumaan, mutta joku raja on mullakin, minähän en ruumiiden vieressä nuku. Sori kamu, katellaan sit koirapyykkipäivän jälkeen tilannetta uudelleen.

Mustajalkojen nimitys tulee muuten mustaksi värjätyistä mokkasiineista, joita kyseiset intiaanit käyttivät. Minäkin olin tänään puoliksi mustajalka. Onnistuin vaellusreissullani kastelemaan toisen kenkäni mutaista ojaa ylittäessä. Kumpparit vois olla ihan kova sana noilla metsäreissuilla. Valkoiset Puman kävelykengät ei ainakaan ole. Tiedän.

Polje tyttö, polje! Kyllä ketjua riittää..

Ostin pyörän. Semmoisen ihan normaalin, kolmevaihteisen Nopsan. Ei se mikään kovin kummonen pyörä oo. Niitä perus vikoja löytyy. Satula on päin persettä, renkaat raahaa maata ja pinnat on ristissä. Mut kai se on ihan riittävä kulkuväline tälle kesälle. Jos en sillä nopsaan jonnekin pääse, ei minun mitä ilmeisemmin tarvitsekaan päästä.

Kävin minä sitä pyörää jo vähän testaamassa. Kyllä kulkee! Kävin lähikaupasta ostamassa koirakaverini kanssa koirankeksejä. Pitää varmaan vähän valoittaa tätä lähikauppa-määrettä. Tällä hetkellä mun lähikauppa sijaitsee 15 km:n päässä. No onhan sitä ennenkin pyöräilty.

Ja kävelty. Käytiin samasen koirakaverin kanssa perjantaina kävellen heittämässä tuo samanen lenkki. Seuraavana päivänä olikin sitten jalat hapoilla. Mutta siitäkin selvisin, kun en jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan heiluin reippaasti töissä kuutisen tuntia.

Mut jokatapauksessa, saa nähdä minne tuon pyörän kanssa vielä innostuu lähtemään. Kyllähän noita teitä riittää ajeltavaksi.