Puistotie

Puistotien alku löytyy sattumalta. Niin sattumalta, että uskon sen olevan enemmänkin tarkoitus, käsky, johdatus kulkea kohti elämän tarjoamia seikkailuja. Kylmät, karut, aikojen saatossa rapistuneet betoniportaat johtavat alas luonnon vehreyden keskelle. Portaiden alapäässä, aivan polun laidassa, näen nuoren miehen risti-istunnassa, meditoimassa. Aivan kuin hän olisi kertomassa meille, että nyt on tarkoitus hidastaa tahtia, nautiskella, antaa elämän, polun, johdattaa suurten nautintojen luo.

Suurten lehtipuiden varjostama polku tuntuu mukavan viileältä auringossa kävelemisen jälkeen. Tarkkailen innoissani valon ja varjojen leikkiä, puiden lehtien vihreyttä, vaaleaa ja tummaa. Lehtien tanssia, iloittelua hennon tuulenvireen tahdittamana. Puiden rungot nousevat tummina, kaartuvina, kohti taivasta, luoden silhuetteja lehvästön välistä sinnikkäästi pilkottavaa valoa vasten.

Pidän niistä.

Valosta, auringosta, lämmöstä. Varjoista, niiden viileydestä, raikkaudesta, kosteudesta. Vihreistä lehdistä, etenkin niistä vaaleimmista, kirkkaimmista. Puiden tummista, lähes mustista rungoista. 

Pidän niitä kauniina.

Otan kuvan ja näytän sen hänelle. "Nuo puut tanssivat" hän sanoo.

Puiston laidassa, puiden varjossa istuu kaksi nuorta, tyttö ja poika. Tytöllä on vaalensiniset hiukset ja lävistyksiä. En muista katsoa,  miltä poika näyttää. Tytön hiuksien kirkkaus, lähes röyhkeä räikeys vangitsee kiinnostukseni täydellisesti. Tyttö on kaunis, erilainen. Näyttävä ja kaunis.

Nuoret puhuvat keskenänsä, katsovat meitä. Minua ja häntä. Katsomme takaisin, jatkamme matkaa käsi kädessä, yhdessä. Auringonvalossa kylpevää, massiivista nuottiavainta ei voi olla huomaamatta. Istumme läheiselle puisonpenkille. Auringon säteet lämmittävät mukavasti selkää, hartioita.

Avonaisesta ikkunasta kantautuu elävää musiikkia, huokaamme hiljaa. Huokaamme nautinnosta. Kuuntelen musiikkia silmät kiinni. Soittimien leikkiä, soittajien taidokkuutta. Tuulta puiden lehdissä, oksistossa. Lasten leikkiä, naurua. Kaukaista, vaimeaa liikenteen ääntä. Koirien haukahduksia, lintujen viserrystä, hiekkatien narinaa kenkien alla, vaimeaa puheensorinaa. Kuuntelen hänen hengistystään. Ja omaani.

Hän puristaa hellästi kättäni. Hymyilen. Hänkin hymyilee.

Kävelemme muurin luo. Ehkä siihen on ikuistettu se sävelmä, elämän suloisimmat soinnut, joiden osasia mekin täällä olemme. Ikkunasta kantautuva elävä musiikki lakkaa. Minun sieluni soi yhä.